I

Hellettä pakoon Italiaan

Olemme nyt viettäneet pari yötä ensimmäisen etappimme majapaikassa Cortina d'Ampezzossa (1200 metirä meren pinnan yläpuolella). Vaihdoimme tukalan suomalaisen keväthelteen raikkaaseen vuoristoilmaan. Säätä voisi kuvailla vaihtelevaksi. Aamuisin on 5°C ja päivälle lämpötila nousee viiteentoista. Aamut ovat kirkkaita, mutta kohti iltaa pilviä alkaa kerääntyä taivaalle ja ne tiivistyvät iltaa kohti sateeksi. Majapaikkamme on tyypillinen kolmikerroksinen alppitalo, josta meillä on puolet alimmasta kerroksesta; kolme makkaria, iso olohuone, keittiö, kaksi kylppäriä ja talon kiertävä parveke. Takkaa ei saa käyttää, olkkarin telkkarisysteemiviritys ei toimi, toinen suihku on perin omintakeinen (olen reissannut melko paljon, mutten ole koskaan nähnyt vastaavaa kolmen suuttimen systeemiä), poreammeen koneisto ei lähde käyntiin, yms. pikku puutetta.

Tyypillinen alppitalo, kulkuneuvomme talon edessä

Ensimmäinen ilta menee perinteisesti paikkakuntaan tutustuessa. No siihen ei täällä kovin kauaa mene. Keskustan läpi kulkee muutaman sadan metrin pituinen kävelykatu ja sen ympärillä on suht' koht' kaikki mainitsemisen arvoinen: useita suksi/urheiluvälinevuokraamoita, muutama pitseria, pari merkkivaatekauppaa, kirkko ja kaupungintalo. Olemme täällä talvi- ja kesäsesongin välissä. Laskettelustahan tämä olympiakaupunki on kuuluisa, kun taas kesällä vaellus vuorilla jalan tai maastopyörällä on suosittua. Vaellus- ja maastopyöräreittejä on todella runsaasti kaiken tasoisille kulkijoille. Sähköavusteiset maastopyörät tuntuvat sopivan näihin mäkisiin maastoihin erittäin hyvin. Jonkin verran on myös maantiepyöräreittejä, mutta suuret korkeuserot rajoittavat niiden suosiota suht' hyväkuntoisiin.

Mäki jatkuu ...

Ensimmäisenä aamuna suuntasimme (kirjakaupan karttaostoksen jälkeen) kartan mukaiselle helpolle vaellusreitille. Aamuinen sää oli tosi miellyttävä ja tuulitakki oli piankin liikaa – t-paita oli oikea asu mäen nousuun. Reitit lähtevät kylästä joka puolella oleville vuorille. Reittejä on kaiken tasoisille tarpojille alkaen metsäautoteistä, vaikeimpien ollessa vuorikiipeilyä. Tällä seudulla on paljon ns. ”Via Ferrata” reittejä, joita varten pitää vuokrata erillinen vaellussetti, joka sisältää kypärän, kevyet valjaat sekä karabiinit. Näillä reiteillä on kallioon kiinnitettyjä tikapuita ja ja vaijereita, joihin nuo karabiinit kiinnitetään. Valjaat ja niihin liitetyt nykäyksenvaimentimet estävät loukkaantumisen, jos sattuu putoamaan. Me siis valitsimme helpon reitin, joka nousi metsän keskellä mutkitellen kohden puurajaa. Reittimme nousi yli 1600 metriin. Kartasta katselimme, että tuolla jossain jyrkänteillä kulkevat ne vaikeammat reitit – tämä sopi meille varsin mainiosti. Menomatka ylös oli pääosin kapeaa kivipintaista metsäautotietä. Söimme eväät (ja tietenkin mukanamme oli pienet purkit Sparin ”laatuvalkoviiniä”) ja lähdimme takaisin alamäkeen.  Myös lasku kulki metsän siimeksessä, mutta tällä kertaa pitkin metsäpolkuja. Jossain puolessa välissä alamäkeä alkoi sataa, mutta siihen olimme varautuneet sopivin vaattein. Noin viiden tunnin lenkin jälkeen olimme takaisin kylässä, jossa palkitsimme itsemme erinomaisilla jäätelöillä. Illalla pysyimme kämpillä, nautimme hyvän pasta-aterian ja jälkiruuaksi tuoreita mansikoita kuohuviinin kera.

Alhaalla laaksossa siintää Cortina

Seuraava aamu aukesi jälleen kirkkaan taivaan kera. Olin jo ennakkoon varannut maantiepyörän ja tarkoituksena oli ajaa sama mäki ylös, joka on Giron etapilla seuraavana sunnuntaina. Alleni sain näyteikkunasta täysin käyttämättömän hiilikuitu-unelman. Sillä sitten mäen kimppuun. Olin siis valinnut reitikseni läheisen Monte Cristallon kierron. Alkuun on kahdeksan kilometrin nousu Tre Crocin solaan. Korkeuseroa on 600 metriä (sola on 1808 metrin korkeudessa). Mäki siis alkaa suoraan kylästä ja lämmittely tuli hyvin pian tehdyksi. Noin puolentoista kilometrin ajon jälkeen oli koko mäen jyrkin kohta. Liikennemerkki varoitti 14% jyrkkyydestä. Siinä vaiheessa kyllä kaipasi pyörään vielä kevyempiä vaihteita. Muutamalla pysähdyksellä pääsin ylös 55 minuutissa. Lopussa oli vielä noin puolen kilometrin, 12% suora. Kyllä huipulla banaani maistui. Mäen päällä pakollinen kuvaus ja tuulivaatteet päälle. Olin katsonut paikallisesta kartasta, että alun ylämäen jälkeen reitti jatkuu melko tasaisena lievästi laskien. Olisi kartan tekijälle opittavaa Suomalaisista kartoista. Ensin alas 150 metriä (siis korkeuseroa) parin kilometrin matkalla ja sitten risteyksestä oikealla. Eikös siinä taas ole 12% jyrkkyyden varoitusmerkki ja ylämäkeä kilometri– sen jälkeen kilometrin verran tasaisempaa – sitten alkoi kolmen kilometrin 12 % alamäki. Kartassa tie oli merkattu suoraksi, mutta kyllä tämä melkoista serpentiiniä oli. Tästä puolimatkasta pientä nousua viitisen kilometriä, josta viimeiset 15 km laskua kohti majapaikka. Matkaa kertyi noin 40 km ja kaksi ja puoli tuntia se vei. Vastaan tuli parikymmentä kanssapyöräilijää ja ohi meni kaksi. Hyvä lenkki, joskin tässä kunnossa melko vaativa.

Onnelisesti mäen päällä.